Olipa kerran erityistä tukea vaativa oppilas. Tällä lapsella oli aamuisin rutiini, että hän halusi ehtiä kotiportilleen odottamaan ennen kuin taksi saapuu hakemaan kouluun. Tapahtuipa eräänä aamuna niin, että taksi olikin saapunut hieman etuajassa ja oppilas ei ollutkaan ehtinyt tapansa mukaan portille odottamaan. Koko koulupäivä oli mennyt sekaisin ja pilalle. Rutiinista poikkeamisella oli kovat seuraukset.
Tarina on totta. Sillä ei ole kuitenkaan täysin suoraa yhteyttä itseeni eikä myöskään vuosia hienoa opetustyötä erityistä tukea vaativien lapsien eteen tehneeseen Viialan kouluun. Kouluun joka ollaan lopettamassa ja jonka myötä monen lapsen turvallinen ympäristö ja rutiinit ollaan pyyhkimässä tylysti kartalta.
Kun 19 vuoden ajan taksin ratin ja penkin välistä on seurannut erilaisia kouluun lähtöjä ja koulusta paluita, hattu nousee hiljaisesti ja nöyrästi niiden vanhempien edessä, joiden lapsi kuuluu erityistä tukea tarvitseviin. Aamun lähdöt varsinkaan eivät tosiaan ole aina veljiä keskenään. Vanhempien luonteen lujuutta mitataan arjessa aivan varmasti lukemattomia kertoja, mutta ajatusmaailmaa helpottanee ainakin koulupäivinä tieto siitä, että lapsi on turvallisissa ja osaavissa käsissä.
Tässä suhteessa Viialan koulun lakkauttaminen on yksi näköalattomimpia ratkaisuja, joihin Kouvolan kaupungissa ollaan päädytty. Mutta milloinpa se inhimillisyys olisikaan poliittisiin päätöksiin vaikuttanut?
Erityistä tukea vaativien oppilaiden siirtäminen isoon koululaitos kokonaisuuteen ei ole pelkästään pykälä joka kirjoitetaan paperille ja sitten se on siinä. Monille muutos voi olla todella pelottava. Sopeutuminen uuteen ympäristöön ei ole mikään taikatemppu, joka tapahtuu pelkästään sormia napsauttamalla. Ja niiden kuuluisien "isojen tammipöytien takaa" on turhaa löpistä, että aika auttaa sopeutumisessa. Nyt puhutaan asioista, joissa se aika ei pahimmassa tapauksessa auta yhtään mihinkään. Kuka niistä asioista sen jälkeen vastaa ja ottaa vastuun?
Kun puhutaan lapsiin investoimisesta, puhutaan aika monesta muustakin asiasta kuin pelkästään isompien koulukeskittymien rakentamisesta. Kouvolan kaupunki on tilanteessa, jossa säästöjä pitäisi löytää, mutta olisi ihan oikeasti kiva tietää kuinka paljon niitä säästöjä oikeasti tulee kun kouluja lakkautetaan joka niemestä ja notkelmasta, lapsia heitellään kuin kuoriämpäreitä pitkin pitäjiä ja opettajien sekä koulunkäynnin ohjaajien työtaakka ei isojen koulukeskittymien myötä ainakaan kevene.
Kuusi vuotta tarjosi Viialan koulu myös itselleni turvallisen koulunkäynti ympäristön ja jo silloin (-90 luvulla) pidettiin hyvää huolta erityistä tukea tarvitsevista oppilaista. Myöhemmin myös taksinkuljettajana tuttujen ohjaajien ja opettajien käden heilautus koulun pihassa toi kuljettajallekin tunteen, että lapset olivat tulleet hyvään paikkaan. Nyt kaikki työ ollaan tylysti lyömässä romukoppaan.
Mahtaakohan tässä kaupungissa tulla sellaista päivää, että täysin päättömien hankkeiden sijasta investoitaisiin ihan oikeasti lapsiin ja nuoriin? Ja mieluummin järki edellä.
Kuva: Wikipedia